Huonojen päivien putki alkoi eilen iltapäivällä. Vielä puolenpäivän aikaan ajattelin, että tämä on ollut hyvä päivä. Ja miten sen tietää, että siitä yhdestä huonosta iltapäivästä seuraa huonojen päivien putki. Päivät ovat kaikki samanlaisia, mutta huonoja niistä tulee silloin, kun oma jaksaminen loppuu. Kun ei enää jaksa taistella syömisen kanssa. Kun ensimmäisen lusikallisen kanssa jo menee naama ruttuun ja pää alkaa heilua. Miten jokaisen ruokailun jälkeen saa kontata pöydän alla siivoamassa lautasellisen ruokaa. Miten vaikeaa on keksiä kaksi ruokaa päivässä, valmistaa ne ja siivota sotkut. Ja sitten ne kolme ateriaa näiden lisäksi. Miten muutamassa minuutissa keittiön laatikoista astiat ja ruoat, pahvinkeräyskassin sisältö ja eteisen kengät on levitelty ympäri kotia. Miten kodinhoitohuoneeseen, vessaan, työhuoneeseen, omaan tai isosiskon huoneeseen pitää livahtaa nopeasti oven raosta tai sama pyörremyrsky pyyhkäisee nekin. Miten kesävaatteet ja -kengät ovat laittamatta varastoon ja miten kaapissa roikkuu vieläkin joitakin talvivaatteita pesua odottamassa. Miten paljon riittää pyykkiä ja imuroimista. Miten talonmaalaus on kesken ja edistyminen hidasta, mutta kiireellistä. Miten paljon on edessä yksinäisen vanhemmuuden päiviä. Miten rankkaa on välillä olla äiti. Ja miten rankkaa siitä tulee vasta silloin, kun se oma jaksaminen on lopussa.
Myöhemmin ehkä harmittaa, että kirjoitin näin, koska helpompaa olisi vain kirjoittaa kivoista asioista.
Posts
